Nyt tuntuu vihdoin, että olen saanut jälleen kiinni aktiivisesta opiskelusta. Eilispäivä oli todella kurinalainen; istuin projektityöni parissa iltakuuteen saakka (vain yksi tauko ja jakso Gossip Girliä!), jonka jälkeen kävin vielä tuulettumassa ulkoilmassa. Muistaakseni eilinen oli ensimmäinen kerta, kun poljin ruokakauppaa tai metroasemaa kauemmaksi enkä eksynyt matkalla!

Poljin ensin ylipistolle ja hain kirjastosta erään valtion virallisen tutkimuksen vuodelta 1943, ja tämän jälkeen poljin Stadiumin Satsiin, ja tein itsenäisen treenin kuntosalilla. Harmi vain, etten ajatellut niin pitkälle, että minun on jaksettava polkea takaisinkin. Meinasin kirjaimellisesti kuolla paluumatkalla, sillä jalkani tärisivät jo salilta lähtiessä ja pyörässäni toimii ainoastaan seitsemäs vaihde. Mutta toisaalta, joukkuekaverini juoksevat ennen treenejä nilkkapainot jaloissa (itse en saa juosta rasitusvammani takia), joten ehkä on ihan oikeudenmukaista että joudun polkemaan suurimmalla vaihteella.

Tänään nukuin hieman pidempään, mutta nyt istun jälleen tietokoneen äärellä ja kirjoitan. Olen päässyt ahdistusvaiheen yli, ja nyt oikeastaan kirjoittaminen tuntuu mukavalta. Tai vähintäänkin ”lagom”-mukavalta. Pitäisi vain saada jotain rajaa tähän jatkuvaan kahvin/teen/laittikolan litkimiseen.

Toivottavasti saan tekstin kasaan tänään, sillä olen koko viikonlopun töissä, ja minun täytyy maanantaiksi valmistautua oikeudenkäyntiroolipeliin (roolini on hovioikeuden tuomari). Olen kauhuissani tulevasta roolipelistä sillä satuin saamaan vaikeimman roolin eikä suullinen ilmaisu ei ole vahvin puoleni, varsinkaan kun en pysty ennalta arvaamaan, mitä muut tulevat sanomaan oikeudenkäynnissä. Toisaalta roolipeli kiehtoo minua. Olen ollut jokusen kerran oikeudessa katselemassa, mutta nyt pääsen ensimmäistä kertaa kokemaan, millaista on olla aktiivisesti mukana oikeudenkäynnissä.

Cheerleadingiin liittyy suuri joukko stereotypioita. Viihdyn urheiluseurassani etenkin siksi, että seura pyrkii kohottamaan cheerleadingin statusta urheilulajina, ja taistelee stereotypioita vastaan. Murran mielelläni kaikki stereotypiat yhdellä kertaa, ja esittelen itseni oikeustieteen opiskelijaksi, feministiksi ja cheerleaderiksi.

Useimmat eivät tiedä, mitä cheerleading urheilulajina pitää sisällään. Ei, me emme ole tyttöjä, jotka tanssivat jalkapallo-otteluissa puolialastomina huiskuja heilutellen.

Olemme kilpaurheilijoita, jotka harjoittelevat todella vaativaa ja monipuolista urheilulajia. Kilpaohjelma ei tarjoa mahdollisuutta minkäänlaisiin lepotaukoihin, ja se vaatii sekä voimaa että yleiskuntoa. Yleiskunnon puute toisi tullessaan todellisen turvallisuusriskin, sillä me emme nostele painoja vaan eläviä ihmisiä. Cheerleading edellyttää myös paljon tekniikkaharjoittelua niin ihmisrakennelmien kuin akrobatiankin osalta.

Tällä kaudella kilpailemme aluemestaruuskilpailuissa, ruotsinmestaruuskilpailuissa, USA:ssa (todennäköisesti Floridassa), ja tähtäämme myös ensi kesänä Helsigissä pidettäviin EM-kilpailuihin. Olemme jo opetelleet kilpaohjelmamme, ja nyt meillä on puolisen vuotta aikaa harjoitella ja hioa ohjelmaa. Kisamatolla nähtävien kahden ja puolen minuutin takana on paljon työtä.