Olin tänään pitkästä aikaa keskustassa ihan muuten vain; koulukiireiden takia olen istunut päivät viime viikkoina kotona ja silloin tällöin vain pohdiskellut, mitä kaikkea minun pitää ostaa sitten kun jossain välissä minulla on sellaiseen aikaa.
Åsa soitti kymmenen aikoihin – juuri kun olin lähdössä keskustaan ystävääni vastaan – ja kysyi voisinko viedä lapset puoli kahdeksitoista päiväkotiin. Onnistuin kerrankin kieltäytymään ja sanomaan että niin pienellä varoitusajalla en ole käytettävissä. Alkuvaiheessa en olisi taatusti uskaltanut kieltäytyä, sillä silloin en osannut sanoa asioita muuten kuin laukomalla ne suoraan, mutta nyt osasin vihjata sopivan hienotunteisesti, ettei hän voi olettaa minun päivystävän vapaa-ajallani kotona. Minua jokseenkin harmitti tuo puhelu, sillä minulle on muutenkin kasattu paljon lisätöitä tälle viikolle ja mielestäni minulla on oikeus tehdä suunnitelmia vapaa-ajalleni, ellei mistään muusta ole sovittu.
Pysyttelin alkuperäisessä suunnitelmassani ja tapasin Jasminin keskustassa. Kiertelimme parit kaupat läpi, jonka jälkeen menimme laittikolalle Gamla Staniin. Jasminin mentyä jäin vielä hetkeksi yksin keskustaan palloilemaan ja metsästämään mustaa laukkua, johon ihastuin rahapulaisena joitakin viikkoja sitten, mutten onnistunut löytämään kyseistä laukkua tai mitään vastaavaa. Sen sijaan ostin ihanan violettiruudullisen puuvillamekon Gallerian Vilasta, joka ei todellakaan kuulunut pitkään ostoslistaani, mutta jäi päivän ainoaksi ostokseksi.
Olin vaihteeksi taas vähän myöhässä kun menin hakemaan Willen koulusta, mutta syy, miksi olimme päiväkodin luona melkein tunnin tavallista myöhempään, oli se, että Wille oli ottanut kouluun mukaan rullalautansa. Hän oli sitonut narun rullalautaan ja koko matka koulusta tarhaan sujui niin, että kiskoin perässäni laudalla pyöräilykypärä päässä istuvaa Willeä. Huomasin, että saimme jokusen huvittuneen katseen matkan varrella. Åsa oli unohtanut jättää lastenrattaat päiväkotiin, mutta sain lapset kaikesta huolimatta kotiin saakka ilman suurempia ongelmia. Matkalla Jonathan kiskoi kaikista vastaantulevista kukkapenkeistä hienoimmat kukat ennen kun ehdin väliin. Tätä on tapahtunut monta kertaa aiemminkin ja olen pitänyt parit saarnat aiheesta ”toisten kukkapenkeistä kukkien vieminen on rikollista”, mutta en jaksa pitää tätä niin suurena ongelmana, kun kyseessä on muuten kaikin puolin ongelmalapsi. Amanda kitisi melkein koko matkan, mutta kaikki kolme lasta kuitenkin kävelivät omin jaloin kotiin saakka, eikä ketään ei tarvinnut alkaa kantamaan.
Åsa ja Lars olivat molemmat työmatkalla, joten laitoin päivällisen jo heti kotiin päästyämme. Kihisin raivosta kun jouduin juoksemaan yläkerran ja keittiön väliä jatkuvasti, sillä Jonathan hyökkäili vuoroin Willen ja Amandan kimppuun. Kun kyse on Willestä, en ikinä tiedä, tapahtuuko yläkerrassa oikeasti jotakin vakavaa, mihin pitäisi puuttua. Inhoan yli kaiken sitä, kuinka Wille (9 vuotta) huutaa jokaisesta pikkuasiasta aivan kuin olisi hengen hädässä. Willen kipukynnys on myös maailman alhaisin enkä ole koskaan varma, onko hän loukannut itsensä oikeasti vakavasti, vai onko hän esimerkiksi saanut vain tikun sormeensa. Hyvä esimerkki Willen reagoinnista on se, kun hänellä jäi kerran sormi keinun kettingin väliin. Hän parkui kuolevansa ja aivan tosissaan totesi, ettei pysty edes kävelemään. Tämä on erittäin kiusallista yleisillä paikoilla kun ympärillä olevat ihmiset säikähtävät tosissaan ja luovat minuun paheksuvia katseita kun en ole ensimmäisenä tilaamassa ambulanssia mikäli kyse on Willestä.
Pelkään jo aina etukäteen ruokailuhetkiä ilman vanhempia, sillä nämä lapset ovat muutenkin yleensä hankalia ruokapöydässä. Tänään pojat alkoivat tapella pöydässä (syynä oli ilmeisesti se, että Wille otti Jonathanin mielestä liikaa pastaa, eikä pastaa muka jäisi Jonathanille), lopputuloksena Jonathan tönäisi Willeä niin, että Willen käsi osui kuumaan kattilaan (huomaa Willen kipukynnys), Wille löi vuorostaan Jonathania, joka tästä hyvästä kaatoi kuumat spagetit Willen syliin. Sain pojat hetkeksi rauhoittumaan, mutta koska annoin jauhelihakastiketta ensin Willelle, päätti Jonathan heitellä ruokailuvälineensä toiseen päähän keittiötä, syödä ruokaa hetken sormin ja sen jälkeen alkaa heitellä ruokaa ympäri keittiötä. Tässä vaiheessa kannoin Jonathanin pois pöydästä, johon hän vastasi sylkemällä, potkimalla ja repimällä hiuksiani.
Lapset leikkivät loppupäivän suhteellisen rauhallisissa merkeissä. Jonathan suuttui minulle kovasti, kun kielsin trampoliinilla hyppimisen muovipussi päässä ja kun takavarikoin veitsen, jolla hän aikoi ”tappaa” ilmapallohain. Amanda iski päänsä pöydän kulmaan ja sai kunnon kuhmun. Wille keksi sitoa lahjanaruun metallirenkaan ja onnistui huitaisemaan renkaan kovalla vauhdilla omaan nenäänsä (huomaa Willen kipukynnys). Tällaista on usein arki kolmen lapsen kanssa silloin kun ei suurempia konflikteja tapahdu.
Sain Amandan nukkumaan tavallista helpommin, mutta poikien kanssa oli samanlaista taistelua kuin yleensäkin. Yleensä pojat pelaavat television ääressä tai katselevat televisiota sillä välin kuin nukutan Amandaa – se on ainoa varma tapa saada heidät pysymään edes jokseenkin hiljaa. Ongelma on siinä, että heitä ei meinaa saada mitenkään irti televisiosta ja mikäli raa’asti vain sammutan television, saan molemmat pahalle tuulelle eikä nukuttamisesta tule mitään. Kun pojat olivat loputtomalta tuntuneen taistelun jälkeen sängyssä, rupesi Jonathan jälleen täysin mahdottomaksi. Hän otti vaippansa pois (kyllä, hän aloittaa syksyllä koulussa, mutta käyttää edelleen öisin vaippoja yökastelun vuoksi ja hän pissaa myös useita kertoja päiväsaikaan housuunsa) ja yritti virtsata päälleni. Ehdin väistää ja hän pissasi omaan sänkyynsä mukavan kokoisen lätäkön. Onneksi tässä vaiheessa Lars saapui lentokentältä kotiin ja otti Jonathanin puhuteltavaksi, ja minä pääsin livistämään uuvuttavan työpäivän jälkeen pois tilanteesta.
Olen ilmeisesti myös huomenna iltavuorossa. Voi että kun päivät saattavat tuntua joskus pitkiltä.
Minulla oli itse asiassa todella mielenkiintoinen viikko Ramundbergetillä. Tukholmassa ollessani puhun suomea erittäin paljon, mutta tämä viikko sujui pelkällä ruotsin kielellä. Parin ensimmäisen päivän jälkeen Internet lakkasi toimimasta, joka näin jälkikäteen ajateltuna oli ihan hyvä asia, sillä nyt en viihtynyt omassa huoneessani juuri ollenkaan, ja ruotsia tuli puhuttua kerrankin runsaasti.
Ramundberget on pienehkö laskettelukeskus, joka on suunnattu lapsiperheille. Nuoria ei keskuksen työntekijöiden lisäksi näkynyt juuri ollenkaan. Laskettelulomamme oli minulle todellinen kulttuurishokki. Asuimme hotellissa rinteiden juurella, ja hotelli oli täynnä pääasiallisesti tukholmalaisia hienostoperheitä. Söimme joka päivä ravintolapäivällisen alkuruokineen kaikkineen. Minulla ei ole aavistustakaan, mitä kaikkea viikon aikana tuli syötyä, sillä ruokalajien nimet olivat liian hienoja enkä lautaseltakaan tunnistanut muuta kuin perusporkkanat ja ruohosipulit. Ehkä parempi, etten tiennyt, mitä söin, sillä tapaan olla suhteellisen nirso ruuan suhteen. Välillä kyllä tuli katkera olo kun lapset söivät noutopöydästä lasagnea, ja itse nieleskelin jotakin kummallista, pelottavan tyyristä soosia.
Illallisen jälkeen siirryimme istumaan iltaa muiden perheiden kanssa. Vaikka illallinen hienossa ravintolassa oli minulle uusi kokemus – pari ensimmäistä iltaa kului keskittyessä siihen ettei syö liian nopeasti, ja että pitelee viinilasia oikein eikä tee muitakaan tyylivirheitä – kuitenkin suurimman shokin aiheuttivat illanvietot. Keskustelun aiheina olivat pörssikurssit, sijoitukset, viinit, golf, omat lapset ja heidän (tulevat) harrastuksensa. Välillä tunsin itseni täysin maalaistolloksi, eikä minulla ollut mitään sanottavaa. Alkuvaiheessa Ruotsiin tultuani oli paljon tilanteita, jolloin tunsin oloni kiusalliseksi ja vain hymyilin sopivissa väleissä, mutta silloin kyse oli siitä, että keskustelun sanasto ylitti oman kielitaitoni enkä pysynyt mukana keskustelussa. Nyt ei ollut kyse siitä, ettenkö olisi ymmärtänyt mitä ympärillä puhuttiin, vaan keskustelu meni vain muuten oman tietämykseni ulkopuolelle. Minua etenkin ärsytti kovasti, kuinka vanhemmat kehuskelivat kilpaa omilla lapsillaan ja harrastuksilla, jotka olivat heille valinneet. Lasten harrastuksista keskusteltiin monena päivänä, ja yhtenä iltana kommentoin että minä ainakin olen valinnut itse omat harrastukseni, eikä minulle ole tarvinnut maksaa harrastuksessa käymisestä. Sain kommentillani aikaan suuren hiljaisuuden, ja lopulta joku sanoi, että mistä kolmevuotias tietää, että mikä harrastus on hänelle hyväksi, eihän lapsi noin nuoressa iässä ymmärrä tiettyjen harrastuksien tuomaa hyötyä elämässä!
Minun host-perheessäni 8-vuotias Wille harrastaa karatea, partiota ja golfia, ymmärtääkseni vain golf on ainoa harrastus, jonne hänet on pakolla viety. Lisäksi hän on itse sanonut haluavansa alkaa soittaa kitaraa. Vanhempien mukaan Wille tarvitsisi ehdottomasti vielä jonkun liikunnallisen harrastuksen kaiken muun lisäksi. Kuulemma tennis on trendikäs harrastus tällä hetkellä. 5-vuotias Jonathan käy danslekissä, pelaa jalkapalloa, sekä ui. Olen kerran vienyt hänet uimaan, ja Jonathan oli todella vastentahtoinen menemään harjoituksiin. Jalkapallosta hän pitää oikeasti, sillä keskiviikkoisin riittää, että mainitsen illan jalkapalloharjoitukset, ja hän säntää ulos päiväkodista. Myös hänelle vanhemmat pohtivat uutta liikuntaharrastusta. Heidän mukaansa jalkapallossa käy niin vähän lapsia, että sen voisi korvata jollain vähän kunnianhimoisemmalla harrastuksella (!). Amanda, 2 vuotta, ei vielä harrasta mitään, mutta syksylle hänelle pitää jo miettiä jokin harrastus. Toivon, että jos hänen on aloitettava jokin harrastus, se olisi joko tanssia tai voimistelua, eikä esimerkiksi tennistä. Amandalla on ikäistään keskimääräistä parempi rytmitaju ja hän osaa tanssia todella hyvin. Musiikki saa automaattisesti Amandan tanssimaan, joten ehkä leikkimielinen tanssiharrastus voisi sopia hänelle, vaikka mielestäni 3-vuotias on vielä liian nuori aloittamaan ylipäätään mitään harrastusta.
Kuten jo aikaisemmin kirjoitin, Ramundbergetillä ei juurikaan ollut nuoria. Siellä oli kuitenkin perjatai-iltana ”yökerho”, ja perhe kovasti kehotti minua menemään ainakin katsomaan sinne. Suomalainen kuin olen, ei yksin baariin meneminen kuulosta kovin houkuttelevalta ajatukselta. Kuitenkin koko viikko oli omalta osaltani kulunut lasten parissa – en päässyt itse laskemaan kovinkaan paljoa vaan suurimmaksi osaksi olin Amandan seurassa – ja teki mieli mennä ihmisten ilmoille ilman lapsiseuraa. Suomalaiselle yksin baariin meneminen on sosiaalinen koe, jota suosittelen lämpimästi kaikille. Aluksi minulla oli todella orpo olo, istuin yksin nukkapöydässä ja join pelottavan nopeaan tahtiin. Illan aikana keskuksen työntekijät poimivat minut seuraansa, ja illanvietto oli mitä mahtavin. Seuraavana päivänä oli mukavaa jopa lastenrinteessä kun työvuorossa oli tuttuja kasvoja.
Raapustin pitkästä aikaa pari runoa linja-autossa (ks. edellinen merkintä) istuessani.
Jäähyväiset kuin jääkiteitä varpaidenvälissä.
Kun näen havupuut ja kinokset
unohdan, etten ole kotona.
Hätkähdän kun hän puhuu,
se ei ole minun kieleni.
osaan kanavoida katkeruuteni energiaksi
olen itsenäinen, mutta vihainen
maksoin tietämättäni taistelutahdosta
vaikken valinnut olla muutosvoima
Siitä on aika kauan aikaa kun olen viimeksi kirjoittanut. Pahoittelen tekstin pituutta, mutta lukeminen on vapaaehtoista.
Kirjoitan tätä tekstiä muistiinpanovihkooni linja-autossa matkalla Ramundbergetin laskettelukeskukseen lähelle Norjan rajaa n. 7 tunnin matkan päähän Tukholmasta. Kello on kaksi minuuttia yli kaksi ja lumikinokset värittävät koko maiseman valkoiseksi. Tukholmaan tuli talvi tällä viikolla. Hullua, että kymmenestä plusasteesta hypättiinkin yhtäkkiä kymmeneen miinusasteeseen. Jotenkin on outo olo. Maisemat muistuttavat Suomesta, kuuntelen suomenkielistä musiikkia ja aina välillä hätkähdän kun vierustoverini puhuu minulle ruotsia, enkä tiedä missä maassa minun pitäisi olla. En ole oikeastaan potenut koti-ikävää, sillä olen kuvitellut tämän olevan väliaikainen vaihe, ja tämä kokemus on antanut niin paljon, ettei Suomen kotia ole hirveästi edes ajatellut. Nyt kun parhaat ystävät ovat lähdössä täältä takaisin Suomeen, alkaa tajuta oman tilanteensa eri tavalla. Sanoin eilen hyvästit kahdelle ystävälle, ja olo on edelleen outo. Tämä kevät tulee olemaan hyvästejä täynnä, eikä ole todellakaan helppoa kun muut palaavat elämäänsä Suomessa, ja itse jään tänne.
Syyslukukaudella päädyin opiskelemaan yliopistoon informaatioteknologiaa. Yliopisto-opiskelu oli itse asiassa positiivinen kokemus, sillä viimeisissä tenteissä pärjäsin todella hyvin ja opiskelu kävi kielikurssista. Itse ala ei ole minua varten, mutten siltikään koe, että opiskelu olisi mennyt hukkaan.
Täällä Ruotsissa kaikki on sujunut hyvin. Perhe alkaa hiljalleen tuntua entistä läheisemmältä ja keskimmäinen lapsista on rauhoittunut paljon elokuusta. Päivät au pairina kuluvat nopeasti ja arkeen on tullut selkeä rutiini. Nyt jälkikäteen tuntuu huvittavalta, kuinka esimerkiksi kotityöt tuntuivat vierailta alussa kun nyt tunnen itseni melkein perheen toiseksi äidiksi, ja töiden lomassa tulee hoidettua paljon sellaistakin, mikä ei varsinaisesti kuulu tehtäviini.
Näiden kuukausien aikana on tapahtunut suuria asioita ainakin oman pääni sisällä. Olen nyt todella tyytyväinen, että opiskelupaikka jäi Suomessa kahden pisteen päähän, sillä muuten tämä kokemus olisi jäänyt kokematta ja olisin päätynyt opiskelemaan väärää alaa. En ole koskaan väittänyt, että suunnittelisin paluuta Suomen au pair -vuoden jälkeen. En suoranaisesti kuvitellut jääväni Ruotsiin, mutta itselleni tämä ratkaisu ei kuitenkaan ole suuri yllätys. Rankkaa tästä tekee se, että läheisimmät ystäväni täällä palaavat ripotellen tämän kevään aikana Suomeen ja ensi syksy tulee tarkoittamaan suuria muutoksia. Sain tällä viikolla lähetettyä kaikki paperit – kohteena on Tukholman yliopisto ja alana ensisijaisesti oikeustiede, varavaihtoehtona kansainvälinen politiikka. Tuntuu huojentavalta kun nyt on päässyt päätökseen, joka tuntuu oikealta eikä aiheuta samanlaista epäröintiä kuin viime kevään hakemiseni.
Opiskelen tällä hetkellä aikuislukiossa ruotsia toisena kielenä. Tämän kevään aikana teen itsenäisesti koko lukion oppimäärän, joten on turha mainitakaan, että kiirettä pitää ja stressitaso on vaihteeksi korkealla. Olen kuitenkin toistaiseksi pärjännyt erittäin hyvin opinnoissani, ja se antaa paljon energiaa. Tämä opiskelu vastaa hyvin paljon äidinkielen opiskelua, enkä itse uskonut olevani vielä niin valmis niin haastaviin opintoihin. Olen positiivisesti yllättynyt kuinka hyvin kirjoittaminen ruotsiksi sujuu nykyään. Vaikka sanavarastoni on edelleen melko köyhä, sanakirjan avulla saan aikaiseksi sujuvaa tekstiä. Olen saanut vain parasta arvosanaa teksteistäni ja opettajalta todella myönteisiä ja kannustavia kommentteja. Tämä kurssi mahdollistaa sen, että olen samalla viivalla ruotsinkielisten kanssa opiskelupaikkaa hakiessa.
Olen sopinut tämän perheen kanssa, että teen töitä ensin juhannukseen saakka ja palaan vielä elokuuksi töihin, jonka jälkeen muutan omilleni. Asunnon hankkiminen Tukholmasta ei ole helppo tehtävä. Olen tammikuusta saakka ollut opiskelijoiden asuntojonossa, ja todennäköisesti syksyyn mennessä saan vähintään soluasunnon siksi aikaa, että löydän paremman kämpän.
Tunteeni ovat ristiriitaiset, koska jääminen Tukholmaan on todennäköisesti aika kauaskantoinen päätös. Jos pääsen oikeustieteelliseen, luen Ruotsin lain, joka merkitsee sitä, etten automaattisesti voi muuttaa Suomeen töihin. Tuntuu, että Ruotsi on oikea paikka minulle, mutta toisaalta tuntuu, että ystävät, tutut paikat, kotimaa, Suomen kieli jäävät kaikki taakseni. Tulen toimeen ruotsillani, mutta silti vieras kieli ei koskaan voi olla sama asia kuin oma äidinkieli. Suomen kieleen liittyy tietynlainen helppous; ei joudu keskittymään aktiivisesti koko aikaa, ymmärtää sanojen eri vivahteet, pystyy kirjoittamaan rikasta tekstiä, leikkimään kielellä jne. Vierasta kieltä ei koskaan voi oppia tuntemaan samalla tavalla. Itselleni kirjallinen ilmaisu on ollut keinoni osoittaa älykkyyteni ja erottua muista omalla tyylilläni. Ruotsissa opiskeleminen tarkoittaa sitä, että kieli ei olekaan enää vahvuuteni, vaan päinvastoin. Toki ajan kuluessa kieli tulee tutummaksi ja itsensä ilmaiseminen ei edellytä suurta päänsisäistä taistelua, mutta silti paljon tulee puuttumaan kun suomi ei olekaan enää se kieli, joka on ensisijaisesti käytössä. Aion kuitenkin tulevaisuudessa ottaa kaiken hyödyn suomen kielen taidoistani ja pitää suomalaista taustaani positiivisena ominaisuutena. Se, että olen suomalainen, ei missään nimessä tule vaikuttamaan siihen, ettenkö voisi oppia suomen rinnalle toista vahvaa kieltä. Aion kuitenkin ylläpitää taitojani suomen kielessä, sillä en halua unohtaa kieltä, joka minulle on annettu.
Uskokaa tai älkää, mutta sain itseni jälleen niin kiireiseksi, että päiväkirjan kirjoittelu jäi pitkäksi aikaa. Asiat ovat muuttuneet paljon – välivuodesta ei ole enää tietoakaan eikä Suomeen palaaminen tunnu niin todennäköiseltä. Minusta tuli täysipäiväinen opiskelija ja tietysti sen lisäksi työskentelen au pairina, eli päivät ovat kiireisiä ja työntäyteisiä. Karsin paikalliseen sekajoukkueeseen ja pääsin mukaan, eli treenaaminen on taas osa arkipäivää täällä Ruotsissakin.
Isäntäperheeni itse ehdotti, että hakisin yliopistolle jollekin kurssille. Koska olen ollut tietokoneiden kanssa melko paljon tekemisissä ja teen vapaa-ajallani kotisivuja, päädyin hakemaan paikkaa data- och systemvetenskapin laitokselta. Minulle soitettiin yliopistolta, että heillä on paikka minulle ja noin viikko tästä eteenpäin aloin opiskeluni Tukholman yliopistossa. Aluksi ideani oli vähän vain kokeilla, miltä opiskelu ruotsin kielellä tuntuu, mutta tulin huomanneeksi, että huvin vuoksi opiskeleminen ei ole mahdollista. Kurssi vaikutti mielenkiintoiselta ja kävin vaihtamassa itseni 15 pisteen kurssilta 30 pisteen kurssille, joka tarkoittaa käytännössä sitä, että opintoni jatkuvat koko syyslukukauden ajan tammikuun loppuun saakka. Hain jo yhteyshaussa seuraavallekin kurssille, eli toivon mukaan opintoni jatkuvat vielä tammikuun jälkeen.
Opiskelu yliopistossa on aika itsenäistä, joten se onnistuu jotenkuten au pairin töiden ohella. Opintojen kanssa on kuitenkin paljon tekemistä, sillä kursseihin kuuluu paljon palautettavia tehtäviä, laboratoriotehtäviä, projektitöitä sekä tietysti kaikki kurssit on tentittävä läpi. Olen nyt puolessa välissä kurssiani, neljästä osakurssista olen käynyt kaksi, eli takana on kaksi tenttiä. Ensimmäisestä tentistä pääsin rimaa hipoen läpi. Tentti oli helppo, mutta ajatusten muuttaminen ruotsiksi oli todella vaikeaa ja aikaraja tuli vastaan, eli en ehtinyt edes vastata kaikkiin kysymyksiin. Onnistuin olemaan todella kipeänä molemmissa tenteissä, mutta en usko että terveenä kovin paljon parempaan pystyisin. Toivon, että saan kaikki kurssit läpi; mitään sen suurempia tavoitteita minulla ei ole koska vieraalla kielellä opiskeleminen on haastavaa.
Isäntäperheen kanssa sujuu edelleen hyvin. Välillä kaikki aikataulut ovat osuneet päällekkäin ja joustamista on vaadittu puolin ja toisin, mutta pääsääntöisesti kaikki on sujunut hyvin. Töitä minulla on suhteellisen vähän, haen lapset kotiin kolmen aikoihin ja syömme kuuden aikaan, jonka jälkeen olen vapaa lähtemään. Kotitöitä teen aika paljon lapsia vahtiessa, mutta joka päivä käyn ennen luentoa tai luennon jälkeen perheen talossa tekemään osan askareista, joten työaikani ei täysin rajoitu tunteihin, jotka vietän lasten kanssa. Lapset ovat sairastelleet jonkun verran ja valitettavan huonoihin ajankohtiin, jolloin olen joutunut jättämään koulun väliin ja jäämään kotiin lasten kanssa. Amandan ja Williamin kanssa on todella helppo toimia, mutta viisivuotias Jonathan on edelleen todella vaikea tapaus. Tilanne on kuitenkin tiedossa – hän ei ole normaali lapsi, eikä hänen kanssaan ole mahdollista toimia normaalisti. Pidän perheestä niin paljon, että en voisi edes harkita perheen vaihtoa, vaikka todennäköisesti ei olisi kovin vaikeaa löytää perhettä ilman erityishuomiota vaativia lapsia. Tämä perhe on saanut niin opiskelun kuin treenaamisenkin mahdolliseksi – uskon ettei monen muun perheen kanssa olisi ollut toivoa kummastakaan, joten pysyttelen mielelläni tämän perheen kanssa.
Ensimmäiset päivät olivat todella helppoja täällä Ruotsissa, mutta nyt parin viikon jälkeen on hieman realistisempi kuva au pairin hommista. Ensimmäisellä viikolla en juuri tehnyt kotitöitä ruuanlaiton lisäksi, sillä perheen äiti ei ehtinyt näyttää minulle, kuinka kaikki laitteet täällä toimii.
Amanda tuli sairastui viime viikolla vesirokkoon, joten olen joutunut olemaan Amandan kanssa päivätkin – kolmen tunnin työpäivistä tulikin kymmenen tunnin päiviä. Muutenkin on ollut tässä aika paljon tekemistä ja olen viettänyt aika paljon aikaa perheen kanssa, joten vapaa-aikaa ei ole ollut samalla tavalla kuin ensimmäisen viikon aikana. Odotan kovasti sitä, että Amanda palaa takaisin tarhaan, sitten on taas hiukan aikaa itsellenikin.
Jouduin torstaina lapsenvahdiksi myös illalla, joten tein silloin töitä aamukahdeksasta yhteentoista saakka illalla. Perheen isä oli työmatkalla ja äiti ehti töidensä jälkeen piipahtaa vain nopeasti kotona, ennen kuin joutui lähtemään johonkin kokoukseen, joten minä jäin kolmen lapsen kanssa yksin kotiin koko illaksi. Amanda oli todella kipeänä, Jonathan ja William tappelivat, Jonathan oksensi ja loppuillasta Jonathan heitti Williamia kirjalla polveen niin, että jouduin paikkailemaan polvea laastarilla. Amanda oli itse asiassa aika helppo nukuttaa, mutta poikien kanssa oli todella vaikeaa. Olin aivan kuollut kun pojatkin nukkuivat, mutta keittiössä oli hirveä kaaos lasten jäljiltä, enkä ollut illan aikana ehtinyt tehdä mitään märille pyykeille, joten sain tehdä kotiaskareita siihen saakka, kunnes Åsa tuli kotiin. Onneksi näitä iltavuoroja ei minulla ole usein, sillä torstai-ilta oli sen verran rankka. Joudun tosin lauantaina laittamaan Amandan nukkumaan, mutta siitä uskon selviäväni ihan hyvin, olihan Amanda viimeksikin aika helppo saada nukkumaan.
Hain viime viikolla yliopistoon jälkihaussa, ja torstaina kuulin, että pääsin data- och systemvetenskapin (dsv) kurssille. Minun piti käydä Kistassa (missä siis dsv:n kampus sijaitsee) ja yliopistolla selvittämässä asioita perjantaina, mutta koska Amanda oli kipeänä, kaikki meni hieman liian monimutkaiseksi. Perhe sai järjestettyä niin, että lopulta pääsin Kistaan ja yliopistolle, mutta olin yliopistolla niin myöhään, ettei enää paikalla ollut ainuttakaan ihmistä, joka olisi ymmärtänyt suomalaisia todistuksiani. Yliopistolta luvattiin soittaa maanantaiaamuna, mutta en ehtinyt vastaamaan puheluun, ja kun yritin soittaa takaisin, puheluni menivät aina vastaajaan (jonne jätin sitten viimeisellä kerralla epätoivoisen ruotsinkielisen viestin).
Kurssi alkoi eilen, mutta minulle oli vielä epäselvää, oliko minua edes vielä hyväksytty opiskelijaksi. Koska olin Amandan kanssa koko päivän kotona, en päässyt yliopistolle tai Kistan kansliaan selvittämään asioita aamulla. Menin kuitenkin ensimmäiselle tunnille, joka oli aika suuri järkytys, sillä minä en ollut saanut sitäkään vähää informaatiota, mikä muille opiskelijoille oli hyväksymisen yhteydessä annettu, ja en tajunnut oikein mitään, mitä tilaisuudessa kerrottiin. Minulla ei ole vielä kampuskorttia, joka toimii avaimena kampuksen ovissa, joten jouduin livahtamaan sisään jonkun perässä. Infotilaisuudessa puhuttiin jostain opiskelijoiden tietokonesysteemistä, mutta minulla ei ole myöskään mitään tunnuksia tietokoneille. En voi mennä luennolle ennen kuin olen hankkinut tunnukset, sillä suurin osa luennoista on tietokonesaleissa. Tänään olisi ollut toinen infotilaisuus koskien nimenomaan minun kurssiani, mutta jouduin jättämään sen väliin, sillä olen ollut koko päivän Amandan kanssa kotona. Yliopistolta kuitenkin soitettiin tänään ja nyt minut on virallisesti hyväksytty opiskelijarekisteriin, eli ilmeisesti nyt saan hankittua Kistasta kampuskortin ja tunnukset tietokoneisiin, kunhan vain pääsen jotenkin Kistaan. Kanslia on kahteen saakka auki, joten minulla ei ole mitään mahdollisuuksia ehtiä sinne ennen kuin Amanda on taas päivähoidossa.
Perhe sanoi minulle, että helpointa Kistaan on pyöräillä, sillä tunnelbanalla pitää mennä ensin keskustaan ja sitten toisella linjalla keskustasta takaisin päin. He olivat järjestäneet niin, että puoli kolmen aikaan tänne tuli toinen lapsenvahti, jotta pääsisin edes ensimmäiselle tunnille tällä viikolla. Ongelma oli vain se, että tunti Kistassa alkoi kolmelta, eli minulla oli puoli tuntia aikaa polkea uuteen paikkaan, ja matka oli todella pitkä (lähemmäs 10km), sillä pyörällä ei pääse kulkemaan moottoritietä pitkin, josta tietysti pääsee suorimmin perille. Eksyin menomatkalla vain kerran, vaikka olenkin aika säälittävä kartanlukija. Satuin kysymään neuvoa joiltakin pikkupojilta, ja he olivat menossa samaan suuntaan, joten pyöräilin heidän perässään melkein Kistaan saakka. Olin perillä puoli neljän maissa. Onneksi joku toinenkin myöhästynyt sattui rakennuksen luo samaan aikaan, joten pääsin hänen siivellään sisälle (kun minulla ei ole sitä kampuskorttia) ja oikeaan luentosaliin. Infotilaisuus oli hirveä kokemus, sillä en tajunnut siellä yhtään mitään ja minulle tuli sellainen olo, etten kehtaa edes kysyä keneltäkään tai teen itsestäni ihan idiootin. Mutta luulen, että kaikki muuttuu selkeämmäksi sitten, kun olen selvittänyt Kistan kansliassa kaikki käytännön asiat.
Eksyin paluumatkalla niin pahasti, että pyöräilin pelkästään tunnin Kistan alueella, pysäyttelin kaikki vastaantulevat ihmiset, ja koetin löytää oikeaa tietä pois Kistasta. Poljin vielä toisen tunnin, kunnes löysin takaisin kotiin. Totesin, että en enää ikinä aio pyöräillä tuota lenkkiä, eiköhän niillä yleisillä nopeammin pääse.
Tänään toivottavasti ehdin nähdä keskustassa ihmisiä. Nyt kaipaisi oman ikäistään seuraa kun on koko päivän ollut Amandan kanssa kahdestaan.
Tämä on jo neljäs työpäiväni Tukholmassa ja kaikki sujuu edelleen täällä hyvin.
Aloitin työt heti maanantaiaamuna, jolloin autoin Larsia laittamaan lapset valmiiksi ja saatoimme heidät yhdessä tarhaan ja fritidsiin (joka siis on kouluikäisten ”tarha” nyt kun koulut eivät ole vielä alkaneet täällä). Sen jälkeen kävimme heti hoitamassa käytännön asiat pois alta – sain joukkoliikenteen kuukausikortin sekä uuden kännykän ja siihen ruotsalaisen kännykkäliittymän. Larsin mielestä olisi ollut kamalan hankala vaihdella kahta sim-korttia samassa puhelimessa, joten vastusteluistani huolimatta hän osti minulle uuden kännykän.
Kun palasin Larsin kanssa kotiin tältä meidän kierrokselta, olin vapaa iltapäivään saakka, ja päätin lähteä kokeilemaan uutta kuukausikorttiani saman tien. Menin metrolla keskustaan ja ehdin parisen tuntia shoppailla siellä ennen kuin menin hakemaan lapset takaisin kotiin. Tukholman metroja on todella helppo käyttää, vaikka hirveästi minulla ei ole niistä aikaisempaa kokemusta. Minun metropysäkkini on muutaman minuutin kävelymatkan päässä, ja metrolla sieltä kestää kymmenisen minuuttia keskustaan. Minulla on myös pyörä käytössäni, joten lyhyemmät matkat taittuvat helposti polkien.
Lapsiin olen jo ehtinyt tutustua jonkin verran. Pakko sanoa, että pidän hieman outona sitä, että 5-vuotiasta kuskataan lastenrattaissa ja hänen annetaan vielä imeä tuttia. Jonathan on luonteeltaan todella rasittava. Åsa selitti heti ensimmäisenä päivänä, että Jonathan loukkaantuu helposti, eikä kestä kasvojensa menettämistä, joten jos vaan mitenkään mahdollista, häntä ei saa komentaa muiden läsnä ollessa. Kun asiat eivät mene Jonathanin mielen mukaan, hän alkaa ensin satuttaa pikkusiskoaan ja sen jälkeen alkaa hakata, potkia, nipistellä ja sylkeä minua. Myös 2-vuotiaan Amandan kanssa on ollut ongelmia, sillä myös hän on tottunut saamaan aina tahtonsa läpi ja pitää ihmisten pompottelusta. Amandaan kuitenkin saa paremmin kontaktia ja hänen oikkujaan on helpompi ennakoida. 8-vuotias William on näinä päivinä tullut ja mennyt niin, että olen hädin tuskin nähnyt häntä, joten hänestä en osaa oikein vielä sanoa yhtään mitään.
Ensimmäisenä päivänä kun vahdin lapsia heidän kotonaan oli sellainen outo olo, ettei tiennyt, miten pitäisi olla ja mitä tehdä. Lapset istuivat television ääressä, heitä ei kiinnostanut leikkiä mitään ja minä mietin paniikissa, mitä minä tekisin. Nyt alkaa olla jo paljon vapautuneempi olo ja itsekin jo alkaa hahmottaa, mitä talossa voisi tehdä, jos lapset eivät kaipaa minun seuraani.
Yksi suuri haaste täällä on ollut ruuanlaitto, sillä tällä ensimmäisellä viikolla Åsa on valinnut viikon päivälliset ja minun pitäisi ruotsinkielisen keittokirjan mukaan kokkailla syömistä koko perheelle. Olen jo oppinut, että ruotsalaiset laittavat tomaattisosetta ja maitoa joka ruokaan, kastikkeiden kuuluu olla ihmeen paksua pöperöä ja että kalapuikkojen kanssa syödään jotakin kummallista keltaista kastiketta nimeltä remouladsås. Ensi viikosta lähtien saan itse tehdä viikon ruokalistat, joka varmaan helpottaa aika paljon tätä ruuanlaittoa. Yksi suuri ongelma ruuanlaitossa on se, että en osaa arvioida, kuinka paljon perhe syö. Eilen tuli keitettyä ihan liikaa riisiä, ja tämä perhe ei säilytä jäljellä jääneitä ruokia, vaan kaikki ylimääräinen meni roskiin. Ongelmia aiheuttaa myös se, että kaikki keittiössä on digitaalista – hellassa ja uunissa ei ole ainuttakaan nappia, josta kääntää, ja aluksi en osannut laittaa edes hellaa päälle.
Perheen talossa ei ole mitään tiettyä järjestystä, vaan mitä vaan voi löytyä mistä vaan. Esimerkiksi jääkaapissa ei ole mitään logiikkaa, vaan ruoka-aineet laitetaan sinne missä sattuu olemaan tilaa. Keittiötarvikkeiden kanssa minulla on ollut suuria ongelmia, sillä en tiedä niiden ruotsinkielisiä nimiä, ja keittiö on täynnä laatikoita, joissa ei ole mitään järjestystä. Täällä käy kaksi siivoojaa kerran viikossa ja eilisen siivouksen jälkeen talo näytti ihan kuin uudelta. Sinä aikana kun minä olin lasten kanssa sisällä, keräilin heti lasten ripottelemia tavaroita pitääkseni yllä jonkinlaisen järjestyksen, mutta olen varma siitä, että töideni loputtua lapset ovat saaneet talon jo ihan samaan kuntoon kuin se oli ennen siivoustakin.
En vietä kamalasti aikaa talossa, sillä asun omassa kämpässä, ja päivällistä lukuun ottamatta syön aina siellä. Työaikani on normaalisti vaivaiset 3 tuntia päivässä; haen lapset kotiin kolmen aikoihin ja laitan ruuan kuudeksi, jonka jälkeen olen vapaa. Hiukan nolottaa tämä perheen avokätisyys minua kohtaan kun he ovat ostaneet minulle ihan kaiken valmiiksi, eivätkä antaisi minun maksaa yhtään mitään. Saan kuitenkin ihan hyvää palkkaa, joten pystyisin hyvin maksamaan itsekin jotakin, ja työtuntien ollessa noin naurettavan pienet tuntuu ihan hullulta, että he maksavat palkan lisäksi minulle esimerkiksi puhelinlaskuni. Mutta ehkä kerrankin pitää nauttia tällaisestakin elämästä kun edessäpäin odottaa todennäköisesti ankea opiskelijaelämä. Työtehtäviini kuuluu lastenhoidon lisäksi pyykin ja astioiden pesua, ja lisäksi olen luvannut olla työaikojeni ulkopuolella lapsenvahtina, jos sille on tarvetta. En joudu edes leikkaamaan takapihan nurmikkoa, sillä perheellä on nurmikonleikkausrobotti. Tämä on ehkä uskomattomin asia tässä perheessä ja kuvastaa hyvin sitä, mitä kaikkea voikaan ostaa jos sattuu olemaan rahaa.
Päivät kuluvat täällä nopeasti, ja viihdyn täällä kyllä todella hyvin. Kielen kanssa pärjäilen jotenkuten, ja varmasti tässä oppii todella nopeasti kun kyseessä on täysin ruotsinkielinen perhe. Eniten inhoan puhelinkeskusteluita vanhempien kanssa, sillä puhelimessa ymmärrän ruotsia todella huonosti. Olen yleensä puhelias ihminen, ja hieman kyllä ahdistaa kun en osaa sanoa kaikkea, mitä haluaisin. Huomaa, että joutuu keskittymään koko ajan kovasti siihen, että ymmärtäisi, mitä ympärillä puhutaan ja se on todella väsyttävää.
Minulla tosiaan on päivät aina kolmeen saakka vapaita, joten olen miettinyt, että voisin opiskella päivisin jotakin. Pyöräilin tiistaina yliopistolle ja kyselin (ruotsiksi!) kursseista, ja siellä elämäänsä kyllästynyt nainen käski katsoa itse netistä. Olen nyt tutkinut, mille kursseille olisi vielä tilaa syyslukukaudelle ja luulen, että yritän päästä opiskelemaan data- och systemvetenskapia. Yliopistolla varmaan tulisi tutustuttua ruotsalaisiin nuoriin ja kielitaito kohenisi nopeasti kun opetuskielenä on luonnollisesti ruotsi.
Olen jo tutustunut pariin suomalaiseen au pairiin, joten täällä ei ole kaikkea vapaa-aikaa tarvinnut viettää yksin. Niinan tapasin Mörbyssä tiistaina. Meidän metropysäkkiemme välissä on vain yksi pysäkki, joten asumme todella lähekkäin. Eilen näin keskustassa sekä Niinaa että Leenaa, joka asuu aivan eri puolella Tukholmaa. Niinan kanssa samalla alueella asuu myös kolmas suomalainen au pair, ja Tukholmaan on tulossa suomalaisia au paireja ainakin 18., 23., 25., ja 27. päivä tätä kuuta, joten uskoakseni täällä ei tarvitse tätä vuotta yksin viettää. Luulen, että au paireiksi lähtevät ovat jossain määrin samantapaisia ihmisiä tai ainakin sekä Niinan että Leenan kanssa tuntui menevän mukavasti yksiin. Kun tapasin Niinan ensimmäistä kertaa, huomasin, kuinka ”kevyttä” suomen puhuminen onkaan kun kyseessä on oma äidinkieli.
Saavuin eilen seitsemän aikoihin Tukholmaan. Tuli kyllä todella tervetullut olo; lapset olivat innoissaan ja vanhemmat olivat yhtä mukavia kuin silloin kun kävin pari viikkoa sitten tapaamassa tätä perhettä. Vähän on outo olo, kun asustelee nyt ihan uudessa ympäristössä ja pikkuisen tuli haikea olo kun kavereilta alkoi sadella tekstiviestejä heti saapumiseni jälkeen.
Minulle oli laitettu kaikki valmiiksi tuloani varten. Omassa kämpässä asuminen kyllä hieno juttu, ainakin tänne pääsen tarvittaessa pakoon jos menetän hermoni ihanien lasten kanssa :) Åsa vei minut heti kauppaan ja osti jääkaapin täyteen ruokaa sekä paistinpannun, joka vielä minun kämpästäni puuttui. Muuten täällä on kaikki keittiössä tarvittavat välineet. Eilen illalla minulla kesti ihan mielettömän kauan keittää teetä kun en tahtonut löytää mitään tavaroita mistään. Heräsin todella aikaisin tänä aamuna kun kuvittelin, etten osaa toimia täällä asunnossa, mutta olenkin tässä ollut ihan valmiina jo puolisen tuntia.
Tänään menen Larsin kanssa viemään lapset kouluun ja tarhaan, joten minun ei tarvitse heti ensimmäisenä päivänä lähteä yksin suunnistelemaan. Menen myöhemmin tänään hakemaan uuden kännykkäliittymän ja ostamaan joukkoliikenteen kuukausikortin, sekä käväisen myös yliopistolla kyselemässä mahdollisista kielikursseista ja muistakin kursseista. Åsa oli laittanut minun pöydälleni kasan esitteitä, ja katselin että jotakin mukavaa voisi opiskella kansalaisopistossa. Siellä olisi esimerkiksi jotain kuvankäsittelykursseja, valokuvausta ja kieliä. Pitäisikö alkaa lukea saksaa uudestaan?
Tänään sitten lähden kohti Ruotsia. Minua ei jostain syystä jännitä mitenkään kamalasti, mutta en vieläkään osaa ajatella, että olen lähdössä pois niin pitkäksi ajaksi. En ole vielä edes pakannut kaikkea ja tuliaisetkin on edelleen ostamatta. Olen kaiken kanssa tapani mukaan viime tipassa, mutta onneksi lennän vasta illemmalla, joten on tässä vielä jonkin verran aikaa saada kaikki kuntoon lähtöä varten.
Tämä viimeinen viikko Suomessa on ollut todella ihana. Kerrankin tuli nähtyä kavereita oikein kunnolla. Torstaina olin piknikillä Tampereen kavereiden kanssa, perjantaina vietin aikaa joukkuekavereiden kanssa ja eilen lauantaina olin vielä Vammalan kavereiden kanssa liikenteessä. Toivon mukaan minulla on nyt sitten kaikkien yhteystiedot tallessa.
Torstaina treenasin viimeistä kertaa ennen lähtöä. Pääsin pitkästä aikaa nousemaan (joukkueeni on treenannut pari viimeistä viikkoa stunttisarjan kisaohjelmia, joten lähinnä olen viime viikot tuurannut poissaolijoita ja spottaillut stuntteja) ja jäi ihan hyvä fiilis kun kaikki onnistui niin hyvin pitkän tauonkin jälkeen. Vähän tuli haikea olo harjoitusten jälkeen kun tajusi, että seuraavaan treenikertaan saattaa mennä paljon aikaa jos en löydä itselleni joukkuetta Ruotsista. Cheerleading on ollut todella olennainen asia elämässäni viimeiset kolme vuotta. Kyse ei ole pelkästä harrastuksesta vaan henkireiästä, jonka avulla olen jaksanut äärimmäisen rankan lukioajan ja olen todellakin kasvanut kiinni tähän lajiin. Oikeastaan tuntui siltä, että cheerleading oli vaikeampi hyvästellä kuin kaverit, sillä kavereiden kohdalla tätä ei osaa mitenkään ajatella lopullisena erona, vaan yhteyttä tulee kyllä pidettyä Ruotsista käsin.
Minulla on suuria ongelmia pakkaamisen kanssa. Jos en pysty treenaamaan cheerleadingia Ruotsissa, minun on ihan pakko saada edes rullaluistella. Rullaluistimet vain painavat miltei 5 kiloa ja matkatavaroiden painoraja on 20 kiloa. Olen vaatteista valikoinut vain tärkeimmät ja olen yrittänyt ottaa mahdollisimman vähän painavia tavaroita mukaan, mutta luulen, että joudun maksamaan liikakiloista joka tapauksessa. Laskin kuitenkin, että on edullisempaa maksaa muutamista liikakiloista kuin postittaa sen verran tavaraa jälkikäteen Ruotsiin, joten rullaluistimet pysyvät matkalaukussani.
Vähän ennen seitsemää istun jo lentokoneessa ja sen jälkeen minä tukholmalaistun.
Kikatus.net tuli takaisin. Itse ehdin tätä jo epäillä, mutta Ruotsiin lähtöön valmistautuminen sai aikaiseksi yllättävän inspiraation.
Kävin lukion, treenasin paljon, ahersin erilaisten projektien kanssa, valmistuin ylioppilaaksi, kärsin tulevaisuuskriisistä, kävin kokeilemassa onnea pääsykokeissa, tiedotusopin opiskelupaikka jäi kiinni parista pisteestä, lähden Ruotsiin au pairiksi. Tätä enempää ette ole menettäneet sillä välin kuin kikatus.net ei ole elänyt aktiivisimpia päiviään.
Odotan oikeasti innolla elokuun kahdettatoista, ensi sunnuntaita. Muutan Tukholmaan aivan keskustan tuntumaan omaan pikkuruiseen kämppään ruotsalaisen perheen talon viereen. Olin viime viikolla Tukholmassa tapaamassa tätä perhettä ja yllätyin todella positiivisesti. Tapaaminen jännitti aivan mielettömästi, mutta parempi oli jännittää tapaamista kuin itse muuttoa. Nyt tavattuani perheen olen aivan varma lähdöstäni.
Perheessä on kolme lasta, 2-vuotias tyttö ja pojat 5 ja 8 vuotta. Perheen vanhemmat ovat täysin ruotsalaisia, mutta kaikki kolme lasta on adoptoitu Vietnamista. Lapset ovat todella suloisia ja sosiaalisia, mutta kylläkin myös erittäin vilkkaita ja ensivaikutelman perusteella ehkä myös melko hemmoteltuja. Jälkimmäiseksi mainittua seikkaa tuskin tarvitsee selitellä tarkemmin kuin mainitsemalla, että tämä perhe asuu kolmikerroksisessa merenrantatalossa vain kuuden kilometrin päässä keskustasta. Minulle sijainti on mitä parhain, sillä keskustaan pääsee nopeasti metrolla tai vaikka polkupyörällä. Yliopisto on vain yhden metropysäkin päässä ja onkin mahdollista, että haen kevätlukukaudelle Tukholman yliopistoon. Päivärytmini on sellainen, että aamulla vietyäni lapset kouluun ja päiväkotiin olen iltapäivään saakka vapaalla, joten töiden ohessa opiskeleminen onnistuisi kyllä hyvin.
Minulla on ollut kaipuu ulkomaille jo vuosikaudet ja nyt on aika toteuttaa tämä suunnitelma. Kaikki on tapahtunut todella nopeasti, mutta minulla on ollut vuosia aikaa mietiskellä tätä asiaa. Sain kaksi viikkoa sitten maanantaina tietää, että opiskelupaikka jäi parista pisteestä kiinni, laitoin tiistaina hakemukseni Internetiin ja jo samana iltana sain puhelun Ruotsista. Matkustin seuraavana tiistaina Tukholmaan tapaamaan perhettä ja samalla löin lukkoon tuon 12. päivän. Viivyn Ruotsissa yhden vuoden, ainakin näin alustavan suunnitelman mukaan. Jää nähtäväksi, miten kielen kanssa sujuu, miten saan paikan päältä ystäviä, pääsenkö opiskelemaan jotakin mielenkiintoista ja kuinka hyvin muuten sopeudun Ruotsin maankamaralle. En ole suomenruotsalainen, mutta olen aina pitänyt ruotsin kielestä ja au pair vuosi antaa takuulla sujuvan kielitaidon. Olen varma, että vuodesta jää kielitaidon lisäksi myös paljon muuta käteen.
On oikeasti vaikea laittaa sanoiksi, miltä tuntuu kun lähtö on tasan viikon päästä. Kaikki tuntuu jännittävältä, mutta niin se kai on tarkoituskin.
(Vanhat blogiviestit eivät ole enää tallessa, joten aloitan ihan puhtaalta pöydältä. En ole vielä ehtinyt asennella ja muokata uutta Word Pressin blogia, mutta sellainen on kyllä lähiaikoina tulossa, jolloin kirjoituksia pääsee taas kommentoimaan.)